lauantai 8. maaliskuuta 2008

FIx-klassikot: Painajainen Elm Streetillä

John Carpenterin läpimurtoelokuva Halloween (1978) aloitti Amerikassa slasher-filmien aallon. Vuonna 1984 genre oli jo vajoamassa loputtomien jatko-osien suohon. Uutta verta siihen onnistui kuitenkin pumppaamaan Wes Craven elokuvallaan Painajainen Elm Streetillä. Elokuva toi kankaille sittemmin kulttuuri-ikoniksi nousseen hahmon, Freddy Kruegerin, veitsihansikkaisen unien tappajan. Krueger, johon näyttelijä Robert Englund taisi urallaan jämähtää, liikkui nuorten painajaisissa kyeten vahingoittamaan näitä todellisesti. Tästä asetelmasta Craven onnistui luomaan useita todella tunnelmallisia visiota Krugerista säikyttelemässä poloisia. Savuisia kellareita, sumuisia kujia, Freddy raastamassa kynsiään metallia vasten. Parasta herätä ennen kuin on myöhäistä. Sivuosista mainittakoon nuorten päähahmon isää ja paikallista poliisipäällikköä esittänyt monissa liemissä kellunut John Saxon sekä ensimmäisessä roolissaan sittemmin maailmanmaineeseen noussut Johnny Depp.

Veriset slasherit harvemmin pääsivät Suomessa leikkaamattomina videolle, jos pääsivät ollenkaan. Painajainen Elm Streetillä kuitenkin julkaistiin täysin unrated-versiona, jona sitä ei kai vieläkään dvd:llä ole julkaistu. Dvd-julkaisuista puuttuu ilmeisesti jokunen sekunti Tinan (Amanda Wyss) kuoleman finaalista, jossa hänen ruuminsa rojahtaa sängylle veriloiskahduksen seuratessa. Kasetin julkaisi Showtime, joka sittemin tuli kyllä tunnetuksi useista reippaalla kädellä leikatuista julkaisuistaan. Videolain saapuessa 1987 tämä, kuten kaikki muutkin k-18 videolevityksessä olleet elokuvat joutuivat kieltoon. Ansaittu klassikkoasema ja saatavuuden heikentymä johtivat videoversion kovaan arvon nousuun. Aikanaan maksettiin hyvinkin 200mk-250mk:n hintoja ja kenties parhaimmillaan vieläkin enemmän.



Klassikkosarjassa on tarkoitus esitellä julkaisuja, jotka vhs-keräilyn kulta-aikoina 90-luvulla olivat suuresti haluttuja ja hinnoiltaan korkealla. Jotkut näistä suuresta harvinaisuudesta ja dvd-julkaisujen puuttesta ovat yhä kovissa hinnoissa, jotkut toiset taas ovat menettäneet paljonkin hehkustaan. Painajaisen Elm Streetillä arvo lienee dvd-julkaisujen myötä laskenut koko ajan, mutta FIx-keräilijän hyllyssä yhä kaihoa herättävä ilmestys.

http://akas.imdb.com/title/tt0087800/

lauantai 9. helmikuuta 2008

Post-apocalypse - Crime Zone

Dystooppiseen, rutto-epidemian ja kolmannen maailmansodan jälkeiseen tulevaisuuteen sijoittuvan Crime Zonen (1988) tapahtumapaikkana on totalitaarinen kaupunkivaltio Soleil. Rikollisuutta ei isoveljen valvonnan takia enää pahemmin esiinny ja ihmiset on jaettu neljään eri sosiaaliluokkaan. Alimman luokan kansalaisilla ei ole poliisien otteessa oikeuksia poistua kaupungista ja esim. seksuaalinen kanssakäyminen on lailla kiellettyä. Himojen hyrrääminen hoidetaan laillistetulla prostituutiolla johon alimman luokan naisia pakotetaan henkiensä pitimiksi.

Potkut vartijan hommista niskuroinnin takia saanut Bone ja huoraksi pakotettu Helen (Erittäin timmissä kunnossa oleva Sheryl Fenn ennen Twin Peaks -rooliaan.) tarttuvat ylimpään luokkaan kuuluvan muukalaisen (David Carradine) tarjoukseen varastaa salaisia dokumentteja vastineeksi rahasta, luokkansa korotuksesta ja näin mahdollisuudesta päästä viereiseen, demokraattiseen kaupunkivaltioon nimeltä Frodan. Muukalaisen motiivit osoittautuvat kuitenkin epäilyttäviksi ja pian futuristinen Bonnie & Clyde -parivaljakko huomaa pakenevansa henkensä edestä valvontakameroiden tallentaessa kaiken viihdettä kaipaavien kansalaisten ja vihdoinkin liikuntaa saavien poliisien iloksi.



Roger Cormanin tuottama Crime Zone on halvalla, mutta häpeilemättömästi toteutettu ja erilaisia ideoita hybridimäisesti yhdistelevä viihdepaketti. Elokuvan juuret ovat selkeästi 70-luvun pessimistisissä totalitaarikuvauksissa kuten THX 1138 (1971), Zero Population Growth (1972), Soylent Green (1973), Rollerball (1975), Logan's Run (1976) jne. Vuosikymmen oli kuitenkin aikoja sitten vaihtunut ja toiminnan osalta esikuvia voi hakea pikemminkin elokuvien Escape from New York (1981) ja The Running Man (1987) räiskyvistä visioista. Kaiken kruunaa epälooginen, mutta välillä omituisuudessaan hilpeästi yllättävä käsikirjoitus, jolla on tarjottavanaan mm. muutama irrallinen wtf-kohtaus, joissa huomio kohdistuu miehen sukupuolielimiin.

Esselte Videon julkaisema Suomi-kasetti ei ole arvokas eikä erityisen harvinainen, mutta DVD-julkaisua ei ole olemassa. Kasetin omistamiseen tuo lisäarvoa upea piirroskansi, jossa riittää edustusvoimaa vaikka lasivitriinissä esittelyä varten. Vaikka tämä kasetti esitelläänkin nyt ensimmäisenä post-apocalyptisten elokuvien kategoriassa se olisi voinut aivan yhtä hyvin olla kokoelman helmenä. Video-opas 95 antaa elokuvalle jopa neljä tähteä, itse en menisi aivan yhtä pitkälle, en ainakaan ilman kaljakorin ja kavereiden tuomaa pikanttia maustetta.

http://akas.imdb.com/title/tt0094918/

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Giallot - Murhaaja pukeutuu mustaan

Aiemmin giallo-sarjassamme julkaistut ovat minulta näkemättä, mutta mr. Dremezin kuvauksista päätellen tämän kertainen elokuvamme on selkeämmin juuri sitä millaisiksi giallot tavataan mieltää. Mustahansikkaista murhaajaa, verisiä lähikuvia veitsen käsittelystä, paljasta pintaa, häilyvää mieltä ja katsojan harhaanjohtamisyrityksiä. Murhaaja pukeutuu mustaan ohjasi vain muutaman elokuvan tehnyt Maurizio Pradeaux vuonna 1973. Pradeaux ohjasi 1977 myös toisen giallon, Passi di morte perduti nel buion. Suomesta häneltä löytyy lisäksi sotaelokuva Churchillin leopardit, myös nimellä Dirty dam busters. Näyttelijäpuolelta alan harrastajille tutuinta antia lienee mm. Luciano Ercolin gialloissa ollut Susan Scott (Nieves Navarro). Robert Hoffmanninkin italialaisen elokuvan ystävät muistanevat monesta sopasta, vaikkapa kovamainesesta Kauhujen rannasta.

Tarina lähtee käyntiin, kun Scottin esittämä Kitty todistaa näköalapaikan kiikareilla murhaajan puukottavan uhriaan. Valitettavasti kolikoilla toimiva laite pimenee juuri, ettei murhaajan kasvoja nähdä. Tästä alkavat poliisin tutkinnat. Samalla kävelykeppiä käyttävä murhaaja eliminoi mahdollisia todistajia ja uusia uhreja. Juoni pitää riittävästi mukanaan eikä suurempia epäloogisuuksia pääse syntymään. Muutenkin homma pysyy tarpeeksi tyylikkäästi Pradeaux'lla mustassa hanskassa, että elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sen verran yksioikoisena perusgiallona elokuva kuitenkin pysyy, ettei lajityypin kovimpaan kastiin nousta.



Suomikasetin on julkaissut Curly Video, jonka takaa löytyy 80-luvun suomalaisen elokuvan monitoimimies porilainen Visa Mäkinen. Myös Eldoradon versio löytyy. Elokuvasta löytyy suomesta leikattu ja ehjä versio. Ilmeisesti näiden erottamiseen ei muuta varmaa keinoa löydy kuin katsoa. Leikatusta puuttuvat lähikuvat kurkkujen viillosta. Kellotin pidemmän version 1,25,29 aikaan, jonka jälkeen musiikkia jatkuu vielä minuutin. Ilmeisesti pitkästäkin versiosta puuttuu jotain verrattuna elokuvan pisimpiin julkaisuihin, mutta tällä erää en osaa sanoa mitä. Itse paketti on Curlyn hyvään tyyliin sen verran komea, että ei oikeastaan jaksa edes välittää täydestä ehjyydestä (vrt. Kaikki saastuneet tuhotaan, Maniac).

http://akas.imdb.com/title/tt0069064/

sunnuntai 13. tammikuuta 2008

Kokoelman helmet: The Devonsville Terror


Saksasta Yhdysvaltoihin siirtynyt Ulli Lommel ohjasi 80-luvulla arthouse- ja grindhouse-aineksia sekoittavia elokuvia, joissa oli huonoimmillaankin tyyliä ja mukavan vieraantunutta fiilistä. Rainer Werner Fassbinderin ja Andy Warholin tapaisten kovien taidenimien kanssa työskennelleen Lommelin tärkein kumppani oli hänen silloinen vaimonsa Suzanna Love, rikas perijätär, joka järjesti elokuville rahoitusta ja esitti naispääosia. Lommelin isoin hitti, yliluonnollinen slasher-elokuva Boogey Man herätti Euroopassa videopaniikkia ja kelpasi Suomen Kuvalehteen ja tv:n ajankohtaisohjelmiin esimerkiksi markkinoille vyöryvästä videoväkivallasta. Suomalaista videojulkaisua elokuvasta ei ollut eikä edelleenkään ole.

Joko pahamaineisuuden tai SF-maahantuoja Videotragen huolimattomuuden takia Lommelia ei mainita ohjaamansa noitavainoelokuvan The Devonsville Terror suomalaisessa videokannessa, joka väittää ohjaajaksi leikkaaja Richard Brumm(er)ia. Myös pääosanesittäjät Suzanna Love, Robert Walker ja Donald Pleasence on kirjoitettu tavalla tai toisella virheellisesti (”Nald Pleasence”). Kultaisella 80-luvulla pikkumokat eivät onneksi haitanneet ainakaan allekirjoittaneen kauhufanitusta. Pikku-Holmes alkoi välittömästi tikittää nähdessään omalaatuisen ja mystisen kansikuvan, jossa mustasta pilvestä muotoutunut henkiolento vaanii pikkukaupunkia lähestyvää linja-autoa ja lähettää silmistään punaisia säteitä. Vielä parempaa lupasi takakannen still-kuva punanaamaisesta ja sarvipäisestä demonista – kyseessähän oli ehdottomasti yksi FIx-kansien parhaista piruista Paholaisen huutosakin, Perjantai 13. päivä Orvon, Kuoleman lähettilään (Demonoid) ja Pirun koiran takakannen Saatanan ohella. Etukannen maalaus tuli tutuksi myös Videotrage-julisteena, joka myöhemmin päätyi kokoelmiini videoista luopuneen halpahallin seinältä.


The Devonsville Terror ei ollut pettymys. Amityville Horrorin kopiolta kuulostavan nimen takaa löytyy 60-luvun noitavainoelokuvien rehdin nihilistisiä perinteitä jatkava independent-kauhun outo lintu. Ahdasmielisen pikkukaupungin muinaisen kirouksen tarina on varustettu vahvalla naisnäkökulmalla, eikä jumalaapelkääviä punaniskoja kohdella lempeällä kädellä. Budjetin pienuus näkyy muutamissa kömpelöissä tehosteissa, ja käsikirjoituksessakin on toivomisen varaa. Kuvaus ja muu toteutus ovat kuitenkin kiitettävän tunnelmallista laatutyötä, jossa Wisconsinin maalaismaisemien syksyiset puitteet ovat hyvässä käytössä. Made in USA -provinssikauhun juureva ote yhdistyy luontevasti maagisen eurohenkiseen eri aikatasojen sekä unen ja toden sekoittamiseen. Kun elokuvan lähimmät vertailukohdat, Devonsville-tuottaja Bill Rebanen ohjaama rinnakkaisteos The Demons of Ludlow ja Salemin noitavainoihin palaava Bert I. Gordonin aikamatkasekoilu Tulo (The Coming) ovat pelkästään hupaisia, Devonsvillessä on myös intensiivistä, toimivan melankolista tunnelmaa. Myös eksploitaatioarvot ovat kohdallaan alkaen viehättävästä avausjaksosta, jossa iltanuotion ääressä istuva neitonen syötetään sioille.

Elokuvasta liikkuu kaksi jyrkästi erilaista versiota. Videotragen kasetilta löytyvä ”euroversio” on huomattavasti harvinaisempi ja lyhyempi, mutta kokonaisuutena ytimekkäämpi, kun taas viitisentoista minuuttia pitempi, muun muassa Anchor Bayn dvd:nä julkaistu ”jenkkiversio” tarjoaa enemmän tehosteita, tissejä ja dialogia. Euroversiossa tapahtumat sijoittuvat elokuvan valmistusvuoteen 1983, jenkkiversiossa ollaan vain ”nykyajassa”. Jälkimmäisen version nimi voisi olla "Maalaislääkärin päiväkirja", sillä alussa ja lopussa luetaan ääneen nälkäisten matojen vaivaaman, kirousta hypnoosilla hoitavan lääkäri Worleyn (Pleasence) päiväkirjamerkintöjä. Lukija ei ilmeisesti ole Donald vaan joku matalapalkkaisempi imitaattori. Tarina käynnistyy hitaammin, ja Suzanna Loven esittämä opettajapäähenkilö esitellään vasta parikymmentä minuuttia elokuvan alun jälkeen. Love ei tässä versiossa todista tilannetta, jossa pönäkkä kyläkauppias tukehduttaa tyynyllä sairaan vaimonsa, eikä hän loppujaksossa kuuntele kauppiaan kosiopuheita suonsilmäkkeen reunalla. Pätkä tästä kohtauksesta nähdään jenkkiversiossa osana miehen painajaisunta.

Jenkkiversion kököin ilmestys on karrelle palaneen noidan haamu, joka lentää ympäri kylää, huutaa ”Damn you all!” ja aiheuttaa säästölinjan poltergeist-ilmiöitä, joissa kylpyhuoneen kaapin ovi heiluu maagisesti. Sinkkusankaritar Love puolestaan ilmestyy harhoja näkeville urpomiehille Playboy-tyyppisenä paljasrintaisena ja suoraan kasarikampaajalta tulleena unelmien naisena. Jenkkiversio huipentuu Kadonneen aarteen metsästäjiä, Scannersia ja Carrieta matkivaan splatter-ohjelmanumeroon, jossa telekineettiset voimansa löytänyt noitavainon uhri sulattaa ja räjäyttää lynkkaushenkisten punaniskojen possen atomeiksi. Kuulostaa hauskalta ja näyttääkin siltä, mutta pitkityksellä alleviivatut keskitason gore-efektit jäävät irralliseksi kikkailuksi ja syövät sen karun vakuuttavuuden, jonka euroversio saavuttaa ainakin paikoin. Jenkkiversio sisältää myös enemmän puhetta, kirkossa istumista ja muuta pitkäveteistä.

Herra Lommel ei ole toistaiseksi vastannut FIx-Blogin kyselyihin kahden eri version taustoista. Ihanteellinen julkaisu The Devonsville Terrorista olisi digitallenne, joka sisältäisi joko molemmat versiot tai euroversion lisämateriaaleinaan ylimääräiset jaksot. Sellaista odotellessa kannattaa nauttia ja pitää kiinni kultakantisesta Videotragen FIx-kasetista.