Saksasta Yhdysvaltoihin siirtynyt Ulli Lommel ohjasi 80-luvulla arthouse- ja grindhouse-aineksia sekoittavia elokuvia, joissa oli huonoimmillaankin tyyliä ja mukavan vieraantunutta fiilistä. Rainer Werner Fassbinderin ja Andy Warholin tapaisten kovien taidenimien kanssa työskennelleen Lommelin tärkein kumppani oli hänen silloinen vaimonsa Suzanna Love, rikas perijätär, joka järjesti elokuville rahoitusta ja esitti naispääosia. Lommelin isoin hitti, yliluonnollinen slasher-elokuva Boogey Man herätti Euroopassa videopaniikkia ja kelpasi Suomen Kuvalehteen ja tv:n ajankohtaisohjelmiin esimerkiksi markkinoille vyöryvästä videoväkivallasta. Suomalaista videojulkaisua elokuvasta ei ollut eikä edelleenkään ole.
Joko pahamaineisuuden tai SF-maahantuoja Videotragen huolimattomuuden takia Lommelia ei mainita ohjaamansa noitavainoelokuvan The Devonsville Terror suomalaisessa videokannessa, joka väittää ohjaajaksi leikkaaja Richard Brumm(er)ia. Myös pääosanesittäjät Suzanna Love, Robert Walker ja Donald Pleasence on kirjoitettu tavalla tai toisella virheellisesti (”Nald Pleasence”). Kultaisella 80-luvulla pikkumokat eivät onneksi haitanneet ainakaan allekirjoittaneen kauhufanitusta. Pikku-Holmes alkoi välittömästi tikittää nähdessään omalaatuisen ja mystisen kansikuvan, jossa mustasta pilvestä muotoutunut henkiolento vaanii pikkukaupunkia lähestyvää linja-autoa ja lähettää silmistään punaisia säteitä. Vielä parempaa lupasi takakannen still-kuva punanaamaisesta ja sarvipäisestä demonista – kyseessähän oli ehdottomasti yksi FIx-kansien parhaista piruista Paholaisen huutosakin, Perjantai 13. päivä Orvon, Kuoleman lähettilään (Demonoid) ja Pirun koiran takakannen Saatanan ohella. Etukannen maalaus tuli tutuksi myös Videotrage-julisteena, joka myöhemmin päätyi kokoelmiini videoista luopuneen halpahallin seinältä.
The Devonsville Terror ei ollut pettymys. Amityville Horrorin kopiolta kuulostavan nimen takaa löytyy 60-luvun noitavainoelokuvien rehdin nihilistisiä perinteitä jatkava independent-kauhun outo lintu. Ahdasmielisen pikkukaupungin muinaisen kirouksen tarina on varustettu vahvalla naisnäkökulmalla, eikä jumalaapelkääviä punaniskoja kohdella lempeällä kädellä. Budjetin pienuus näkyy muutamissa kömpelöissä tehosteissa, ja käsikirjoituksessakin on toivomisen varaa. Kuvaus ja muu toteutus ovat kuitenkin kiitettävän tunnelmallista laatutyötä, jossa Wisconsinin maalaismaisemien syksyiset puitteet ovat hyvässä käytössä. Made in USA -provinssikauhun juureva ote yhdistyy luontevasti maagisen eurohenkiseen eri aikatasojen sekä unen ja toden sekoittamiseen. Kun elokuvan lähimmät vertailukohdat, Devonsville-tuottaja Bill Rebanen ohjaama rinnakkaisteos The Demons of Ludlow ja Salemin noitavainoihin palaava Bert I. Gordonin aikamatkasekoilu Tulo (The Coming) ovat pelkästään hupaisia, Devonsvillessä on myös intensiivistä, toimivan melankolista tunnelmaa. Myös eksploitaatioarvot ovat kohdallaan alkaen viehättävästä avausjaksosta, jossa iltanuotion ääressä istuva neitonen syötetään sioille.
Elokuvasta liikkuu kaksi jyrkästi erilaista versiota. Videotragen kasetilta löytyvä ”euroversio” on huomattavasti harvinaisempi ja lyhyempi, mutta kokonaisuutena ytimekkäämpi, kun taas viitisentoista minuuttia pitempi, muun muassa Anchor Bayn dvd:nä julkaistu ”jenkkiversio” tarjoaa enemmän tehosteita, tissejä ja dialogia. Euroversiossa tapahtumat sijoittuvat elokuvan valmistusvuoteen 1983, jenkkiversiossa ollaan vain ”nykyajassa”. Jälkimmäisen version nimi voisi olla "Maalaislääkärin päiväkirja", sillä alussa ja lopussa luetaan ääneen nälkäisten matojen vaivaaman, kirousta hypnoosilla hoitavan lääkäri Worleyn (Pleasence) päiväkirjamerkintöjä. Lukija ei ilmeisesti ole Donald vaan joku matalapalkkaisempi imitaattori. Tarina käynnistyy hitaammin, ja Suzanna Loven esittämä opettajapäähenkilö esitellään vasta parikymmentä minuuttia elokuvan alun jälkeen. Love ei tässä versiossa todista tilannetta, jossa pönäkkä kyläkauppias tukehduttaa tyynyllä sairaan vaimonsa, eikä hän loppujaksossa kuuntele kauppiaan kosiopuheita suonsilmäkkeen reunalla. Pätkä tästä kohtauksesta nähdään jenkkiversiossa osana miehen painajaisunta.
Jenkkiversion kököin ilmestys on karrelle palaneen noidan haamu, joka lentää ympäri kylää, huutaa ”Damn you all!” ja aiheuttaa säästölinjan poltergeist-ilmiöitä, joissa kylpyhuoneen kaapin ovi heiluu maagisesti. Sinkkusankaritar Love puolestaan ilmestyy harhoja näkeville urpomiehille Playboy-tyyppisenä paljasrintaisena ja suoraan kasarikampaajalta tulleena unelmien naisena. Jenkkiversio huipentuu Kadonneen aarteen metsästäjiä, Scannersia ja Carrieta matkivaan splatter-ohjelmanumeroon, jossa telekineettiset voimansa löytänyt noitavainon uhri sulattaa ja räjäyttää lynkkaushenkisten punaniskojen possen atomeiksi. Kuulostaa hauskalta ja näyttääkin siltä, mutta pitkityksellä alleviivatut keskitason gore-efektit jäävät irralliseksi kikkailuksi ja syövät sen karun vakuuttavuuden, jonka euroversio saavuttaa ainakin paikoin. Jenkkiversio sisältää myös enemmän puhetta, kirkossa istumista ja muuta pitkäveteistä.
Herra Lommel ei ole toistaiseksi vastannut FIx-Blogin kyselyihin kahden eri version taustoista. Ihanteellinen julkaisu The Devonsville Terrorista olisi digitallenne, joka sisältäisi joko molemmat versiot tai euroversion lisämateriaaleinaan ylimääräiset jaksot. Sellaista odotellessa kannattaa nauttia ja pitää kiinni kultakantisesta Videotragen FIx-kasetista.